Kieli vs murre: Mitä eroa on?

"Kieli on murre, jolla on armeija ja laivasto." — Kielitieteilijä Max Weinreich

Tietysti tiedät, mitä kieli on, mutta saatat olla hieman hämmentynyt siitä, miten kieli eroaa murteesta.

Perusajatuksena on, että kieli viittaa viestintäjärjestelmään, jolla on oma ainutlaatuinen kielioppi ja sanasto, ja sitä usein pidetään erillisenä kulttuurisena tai kansallisena identiteettinä. Murre puolestaan on kielen muunnelma, jota puhutaan tietyllä alueella tai tietyssä sosiaalisessa ryhmässä. Se eroaa pääasiassa ääntämyksessä, sanastossa ja kieliopissa, mutta on silti keskenään ymmärrettävissä (ymmärrettävä) saman alueen vallitsevan kielen kanssa.

Tämän selviteltyä, lue lisää kolmesta suuresta erosta kielen ja murteen välillä, ja opi myös, miten murre eroaa aksentista.

Pääerot kielten ja murteiden välillä

Sanon suoraan: vaikka määrittelimme erot edellä, kielen ja murteen välillä ei ole yksimielistä määritelmää. Molemmat ovat äidinkielisten käyttämiä viestintäjärjestelmiä, ja kumpaakin voidaan pitää täysimääräisinä kielinä.

On houkuttelevaa tarttua selviin vertailuihin, mutta kielitieteessä jotkut käsitteet eivät ole niin suoraviivaisia kuin haluaisimme.

1. Kielet liittyvät valtioon, kun taas murteet ovat alueellisia

Merriam-Webster määrittelee "kielen" seuraavasti: "sanat, niiden ääntäminen ja yhdistelemismenetelmät, joita yhteisö käyttää ja ymmärtää."

"Murretta" puolestaan määritellään "alueelliseksi kielen muunnelmaksi, jota erottaa sanaston, kieliopin ja ääntämyksen piirteet."

Olet ehkä huomannut, että näiden määritelmien välillä ei ole paljon eroa. Mutta aina korostetaan, että kielet ovat kansallisia, kun taas murteiden sanotaan olevan alueellisia ja niitä puhuu usein pienempi määrä ihmisiä.

Jokaisessa valtiossa on vähintään yksi virallinen kieli, jota käytetään virallisissa asiakirjoissa ja hallinnon toimissa.

Vaikka useimmat ihmiset lopettavat tähän, voimme mennä hieman syvemmälle — eli olla kielitieteellisesti tarkempia.

Murteesta tulee kieli asetuksella tai julistuksella — valtio myöntää tietyn puhutun järjestelmän virallisen kielen aseman. Toisin sanoen, kieltä pidetään kielenä, koska valtio on sen hyväksynyt.

Esimerkiksi kun Filippiinit valitsi yhtä kahdeksasta päämurteestaan viralliseksi kieleksi, ei ollut sattumaa, että tagalog voitti.

Vaikka suurin osa maasta tuolloin tuskin osasi puhua tagalogia/filippiiniä, tämä ei estänyt pääkaupungin johtajia, jotka puhuivat sujuvaa tagalogia, ottamasta sitä kansalliskieleksi.

Koska kielet ovat teknisesti ottaen murteita, on monia tilanteita, joissa eri kieliä puhuvat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan täydellisesti.

Otetaan esimerkiksi Tanskan, Ruotsin ja Norjan virallisten kielien keskinäinen ymmärrettävyys. Tässä on standarditarinan alku:

Vitsi: Tanskalainen, ruotsalainen ja norjalainen kävelevät baariin…

Punchline: Ja he puhuvat normaalisti

Se on totta. Useimmat skandinaavit voivat puhua toisilleen ilman tulkkia!

Virallisesti he puhuvat kolmea eri kieltä (tanskaa, ruotsia ja norjaa), mutta voidaan väittää, että he todella käyttävät kolmea sukulaismurretta, jotka polveutuvat todennäköisesti yhteisestä kantakielestä.

2. Kieletillä on standardoidut kirjoitetut muodot, kun taas murteet ovat enimmäkseen suullisia

Kieletillä on usein standardoidut kielioppisäännöt ja runsaasti kirjallisuutta. Ne eivät ole vain suullisia perinteitä, vaan myös kirjallisia dokumentteja.

Murteita puolestaan puhutaan yleensä enemmän kuin kirjoitetaan. Jos niitä kirjoitetaan, se ei yleensä tapahdu virallisissa tai kansallisissa asiakirjoissa.

Vaikka jo saatavilla oleva kirjallisuuden määrä on varmasti kriteeri "virallisen kielen" valinnassa, se toimii myös toisinpäin.

Murteen julistaminen viralliseksi kieleksi on itseään ruokkivaa, sillä se kannustaa kirjailijoita luomaan teoksia kyseisellä kielellä. Koska valtio on hyväksynyt tietyn kielen viralliseksi kieleksi, kaikki sen viralliset asiat kirjoitetaan sillä.

Tämä luo lumipalloefektin, joten yhä enemmän kirjallisuutta kertyy kyseiseen kieleen, vahvistaen sitä entisestään.

3. Kielet ovat laadullisesti erilaisia kuin murteet

Monet väittävät, että kielet ovat vain luonnostaan elegantimpia tai hienostuneempia kuin murteet.

Mutta jos arvioit tätä hienostuneisuutta kielen kehittyneen vaikeuden tai monimutkaisuuden perusteella, niin Archi – Venäjän vuoristoseudulla puhuttu murre – saisi ranskankielen kotitehtäväsi näyttämään lastenleikiltä.

Archilla on valtava määrä fonemeja (äänteitä) ja niin monia taivutusmuotoja, että yksi verbi voi tuottaa noin 1 502 839 muotoa.

Jos taas haluaisit väittää, että kielen eleganssi piilee sen yksinkertaisuudessa, sinun olisi vaikea puolustaa niin vaikeiden kielten kuin mandariinikiinan, unkarin tai thain käyttöönottoa jokapäiväiseen käyttöön.

Esimerkiksi kiinassa on yli 50 000 merkkiä. Se on myös toonikieli. Tämä tarkoittaa, että yksi tavu kuten ”ma”, riippuen siitä, kuinka sen lausutaan, voi tarkoittaa joko ”äitiä”, ”hevosta” tai jotain aivan muuta.

Joten kuka oikeastaan voi sanoa, mikä tekee kauniista kielestä? Älkäämme myöskään unohtako, että on olemassa murteita, jotka ovat yhtä arvokkaita kuin virallisesti tunnustetut kielet.

Mikä ero on murteella ja aksentilla?

Kun olemme jo aiheessa, saatat haluta tietää eron murteen ja aksentin välillä. Monet sekoittavat nämä kaksi ja usein käyttävät niitä vaihtokelpoisina. Hyvä uutinen on, että ero on paljon selkeämpi täällä:

Aksentti on murteen osajoukko.

Kun murteet kattavat kaikki kielen osa-alueet — kieliopin, sanaston ja ääntämyksen — aksentti liittyy vain kolmanteen osaan.

Merriam-Websterin sanakirjan mukaan aksentti on ”tietyn ihmisryhmän, erityisesti tietyn alueen alkuperäisasukkaiden tai asukkaiden, tyypillinen puhumistapa.”

Aksentit ovat mielenkiintoisia tutkimuskohteita, koska ne jakavat puhujat omille maantieteellisille alueilleen. Sanat ja lauseet, jotka näyttävät samoilta, saattavat kuulostaa hyvin erilaisilta, kun niitä puhuvat ihmiset kahdelta eri alueelta.

Pelkästään englannin kielessä on jo niin monta aksenttia. Esimerkiksi amerikkalainen tuskin ymmärtää skotlantilaista, vaikka he puhuvat samaa kieltä.

Jokaisella näistä on puolestaan omat alueelliset muunnelmansa. Esimerkiksi amerikkalaisiin aksentteihin kuuluvat syvän eteläinen, teksasilainen, newyorkilainen, bostonilainen, kalifornialainen ja moni muu.

Mielenkiintoista on, että useimmat puhujat väittävät, että heidän aksenttinsa on ”oikea” tapa lausua sanoja. Sellaisia me ihmiset olemme.

Vaikka aksentilla voi olla joitain sosiaalisia, taloudellisia tai geopoliittisia seurauksia, kaikki aksentit ovat tasavertaisia. Ja jokaisella on aksentti. Ja ne kaikki kuulostavat kauniilta.

Saat paljon kontekstia ja kuulet erilaisia aksentteja katsomalla äidinkielisten tuottamaa mediaa. Eräs loistava tapa tehdä tämä on käyttää Lingflixin kaltaista kieliohjelmaa.

Jos olet kiinnostunut sukeltamaan syvemmälle kielten ja murteiden pariin, harkitse tämän informatiivisen TED-puhelun kuuntelemista:

Joten nyt tiedämme: kielten ja murteiden välillä ei ole mustavalkoista eroa, ja aksentti on itse asiassa murteen osajoukko.

Nyt olet valmis selittämään eron yhä pimeässä oleville ihmisille — ja ehkä jopa liittymään kokeneiden kielitieteilijöiden keskusteluihin!